Verkkokurssi?

Päässäni on muhinut kaksi verkkokurssin aihetta, Flickr ja bloggaaminen. Flickrin olisin esitellyt Kaupunginosakuvapankista kiinnostuneille. Olemme kartoittaneet oman alueemme yhteistyötahot ja yhteinen kuvapankki olisi elävä, aktiivinen ja kaikille avoin kuvien kohtaamispaikka.

Toinen ajatus tuli bloggaamisen hauskuudesta. Voisinko houkutella kirjaston lukupiirin verkkoon kaikkien iloksi? Voisiko heillä olla jaettu, yhteinen blogi? Miksi sellainen perustettaisiin? Keskustelin asiasta lukupiirimme vetäjän kanssa. Kysyin häneltä, tuntuiko ajatus vieraalta? Kysyin myös, olisiko lukupiirin luonteen vastaista perustaa yhteinen blogi, jossa lukukokemusta kommentoitaisiin jo ennen tapaamista? Miksei, vastasi S, sellaisia on jo olemassa verkossa. Idea ei ollutkaan uusi. Jatkoin silti. Kirjastojen lukupiiriläiset lukevat usein kadehdittavan hyviä kirjoja loistavien vetäjien opastamana, olisi hienoa nostaa näitä lukukokemuksia bestseller-maailman rinnalle, kaikkien iloksi. Yhteisen lukuprosessin seuraaminen olisi varmasti houkuttelevaa luettavaa blogia seuraaville.

Lukupiiri miettisi ensin, miksi blogi, halutaanko lukuprosessi jakaa? Jos halutaan, perustetaan blogi yhdessä, näin sen helppous paljastuisi. Mietittäisiin lukupiirin henkeä. Siitä voisi löytyä blogin nimi ja käyttäjätunnus. Kirjautuminen ja tekstin muokkaaminen katsottaisi kerran läpi yhdessä. Kun pohja on luotu, lukupiirin vetäjä syöttäisi seuraavan kirjan kansikuvan ja pientä taustaa kirjailijasta ikäänkuin alustaksi. Ja jäisi odottelemaan. Koska blogi on yhteinen, lukukokemukset jakautuisivat etusivulla, piiriin kuulumattomat voisivat osallistua kommenttien kautta. Säännöllisen tapaamisen keskustelu referoitaisiin vetäjän toimesta tapaamisen jälkeen, ennen seuraavan kirjan esittelyä. Tästä olisi hyötyä sille piiriläiselle, joka ei tapaamiseen päässyt, blogin avulla hän olisi koko ajan mukana prosesissa.

Kun lukupiiriläiset alkavat tuntea bloggaamisen omakseen, blogiin liitettäisiin linkkejä ja kuvia (Flickr taas! :). Blogista siirrettäisiin tekstejä Helmetin arvionteihin, samalla tutustuttaisiin asiasanoitukseen ja tagittamiseen. Jonkin ajan kuluttua lukupiirillä olisikin jo oma kirjasto Library Thingissä?

Mietin alustaksi myös wikiä, mutta valitsin kuitenkin blogin. Oman kirjastoni lukupiiriläiset ovat "vanhempaa väkeä", joten rakensin kurssin heitä lämpimästi ajatellen :).


Yhteisen Blogger-blogimme muokkaaminen

1. Kirjaudu sisään yhteisillä tunnuksilla. Avaa Muokkaa-tila. Avaa välilehti Tekstit. Mene sisään Muokkaa tekstejä-linkistä. Alusta saattaa näkyä HTML-kielisenä, klikkaa Luo, niin saat eteesi pelkät tekstit.

2. Olet sisällä! Kirjoita. Tallennus tapahtuu automaattisesti pienin väliajoin. Napsauta Tallenna nyt, pääset välillä vilkaisemaan blogia. Kun lukukokemuksesi ovat valmiit Julkaise teksti. Voit sen jälkeenkin jatkaa muokkaamista.

3. Muistithan tagit? Yhteinen tagimme on xxxxx, sen lisäksi voit valita omiasi mielin määrin.

Jos kiinnostaa, kokeile oman tekstisi värin muuttamista, fonttivaihtoehtoja tai linkin ja kuvan lisäämistä.

Opi, perusasiat!

Luin mielenkiinnolla Helmetin suositukset yhteisöllisen median käytöstä -sivua. Myös Vantaan henkilökunnan kommentit, mietteet ja ideat tuntuivat mietityiltä. Kirjastojen tulee todella miettiä, missä he haluavat olla tai missä heidän olisi jo oltava. Ja miksi.

Tunnistan hyvin itseni kahdesta roolista, ennen kurssia-minän ja kurssin jälkeisen-minän. Ennen kurssia olisin luultavasti vilkaissut (käskystä :) em. pohdintoja, lukeminen olisi ehkä ollut tikkuisaa, sisäistäminen ja ajatteleminen nyt ainakin. Olisi voinut jäädä lukemattakin, näille asioille on niin helppo kääntää selkänsä arkikiireiden ja asiakkaiden keskellä.

Kurssi on opettanut katsomaan uusien asioiden sisään ja arvioimaan niiden sisällön laatua myös kriittisesti. Eli opettanut sen, että pelkillä välineillä ei kannata pelata, jos sisältö jää laihaksi. Tästä löytyy esimerkkejä. Jokainen keskustelu työpaikallani kurssistani herätti kysymyksiä, joihin aina päädyn lopuksi korostamaan sisältöä, sisältöä ja sisältöä. Koska sitä osaamistahan meiltä löytyy. Näiden kahden asian yhdistäminen on kaikkien voitto. Sheehan käsittelee aihetta paljon paremmin, mutta tätä jakautumista näkyy meilläkin. Toiset haluavat heti jokapaikkaan, toiset hidastelevat ja ujostelevat sisällön laatuvaatimusten takia. Ja koska asiat muuttuvat, vanhenevat tai uusiutuvat koko ajan, tässä taitaa olla loputon, uuden työkulttuurin opettelu kaikilla edessä. Siksi näiden asioiden pohtiminen, jäsentäminen sekä ohjeistaminen on tärkeää. Minua miellytti myös (Macen?) ajatus siitä, että uuteen paikkaan on syytä tutustua rauhassa, opetella sen "tapakulttuuri" ennen sisäänhyppyä. Taidan olla tuo ujostelija. Mutta jonkun sinne on mentävä ja saatava meidät mukaan!

Oma kurssini painottui tänne loppupäähän ja se harmittaa. Miten paljon asiaa jäi tutkimatta ja tutustumatta. Onneksi materiaali on tallessa, palaan aivan varmasti moniin osioihin ja artikkeleihin ajan kanssa. Olisi ollut myös hauska seurata muiden blogeja, se jäi nyt melkein kokonaan tekemättä ja kommentoimatta. Ne muutamat mulle tulleet kommentit oli kannustavia, hauskoja ja eteenpäin potkivia.
Omaa blogiakaan en ole perannut tai täydentänyt, siinä riittää hommia. Luin kyllä järkyttävän tiedon, että vaikka korjailen tai poistelen tekstejä blogistani, ping-palvelimet ovat levittäneet kaiken jo kaikkialle. Kävin nimittäin tekemässä tuon google-haun. Huhhuh, tagit löytää meidät hyvin ja osumia tuli monille ammattisivustoille (Kirjastot.fi, Lukutoukka, Kirjakanava tietysti kuten myös Blogilista).

Flickr oli mun lemmikki, sinne aion eksyä useamminkin. Sen hyödyntäminen on onneksi jo tajuttu. Olisin itse valmis perustamaan sinne kaupunginosakuvapankin. Olemme kartoittaneet alueen sidosryhmät ja Kallion kulttuuriverkoston myötä olisi mahdollista tavoittaa koko joukko aktiiveja ja asukkaita. Heitän tän idean ehkä KKV:lle? Webinaareihin tutustuminen oli myös hyvä osio, siitä irtoaisi varmasti iloa näin isossa organisaatiossa. RSS-lukuohjelman käyttöönotto on ollut iloksi ja avuksi alusta alkaen ja Wikistä sain otettua pienen niskalenkin.

Tekijänoikeusaihe tuli hoidettua myös, perinteisellä sähköpostiviestillä WikiIndexin jälkeen. Milla Paloniemi antoi luvan strippinsä lainaamiseen ja kiitteli vielä luvan kysymisestä erikseen :).

Revanssi!

Flickrin Commons-kuvia
Woman in cell, playing solitaire

Nickolas Muray, 1950

George Eastman House Collection

Poker players, mainoskuva vuodelta 1951
State Library and Archives of Florida

Mun kone ei pelaa, joten olen nyt tässä osiossa pelkän ajattelun varassa.

Pelattu on aina. Joka puolella maailmaa ja kaikissa kulttuureissa. Hauskin pelihavaintoni oli nuorena rinkkalaisena ensimmäiseltä kreikanmatkaltani. Miehet ouzo-laseineen istuivat "miestenkahvilassa" sen hassun puisen jalkapallopelin ääressä. Istuin pitkistä katseista huolimatta pienen kahvilan nurkassa ja katselin kiinnostuneena sitä sosiaalista pientä yhteisöä, johon muilla ei ollut asiaa. Tuoreet yrtit odottelivat yhdellä tuolilla pääsemistä emännän valmistelemaan pataan, mutta miehillä ei ollut kiire. Se oli heidän yhteinen pelihetkensä ja sen sosiaalisen merkityksen aisti, vaikken ymmärtänyt huudahduksista, pilkkapuheista, käsimerkeistä tai vitseistä sanaakaan. Kun pöytääni yllättäen tuotiin pieni lasillinen ouzoa ja suolattuja pistaaseja, ymmärsin, että paikkaan sopimattomasti tunkeutuneelle vieraalle yritettiin olla kohteliaita, koska peliin osallistuminen oli täysin mahdoton ajatus.

Olen aika laiska pelaaja. Lapsena pelaaminen oli aktiivisempaa. Olin hyvä syöttäjä ja sieppari pesäpallossa. En silti koskaan innostunut pelaamisesta tarpeeksi paljon. Isoveljeni opetti useita pasiansseja, muistan niistä vielä muutaman, mutta kortteja tuli lätkittyä pahimpina kyllästymisen hetkinä. Kunnes löysin oikean flipperin <3!

Peleissä ihaninta ja kamalinta oli tietenkin tuo koukuttuminen. Aina piti voittaa oma tai kavereiden ennätys. Pelaamisen yhteisöllisyys oli kiehtovaa. Ristikoiden ja sudokujen arvoitus ei ole koskaan oikein auennut, ehkä juuri sen yksintekemisen takia.

Olen pelannut Windowsin flipperiä koneella. Eihän se tuntunut miltään, puuttui kosketus ja ympärillä olevat kannustajat. Kuin huono tiivistelmä lempikirjasta. Mutta huonoinkin peli voi vetää yhteisöllisesti puolensa. Muistan Felix-ketsupin kömpelön mainospelin, joka nappasi koko osaston valtaansa. Aamuvuorolaiset kastelivat, lannoittivat ja keräsivät iltavuorolaisten tomaatit, iltavuorolaiset puolestaan hoitivat aamuvuorolaisten kasvien hyvinvoinnista ennen kotiinlähtöä. (Työ)aikaa kului, oikeasti todella vähän, niin peruspelistä oli kyse. Emme edes odottaneet mitään voittoa, kingit oli 30.000 kilolukemissa, meillä kullakin oli ehkä 780 kiloa kypsiä tomaatteja plakkarissa. Innostus oli yhteistä, samoin leikkiin kyllästyminen.

Nykypeleihin olen saanut tuntumaa lähinnä työn kautta. Romppupelit kelpaavat edelleen ja verkossa on sitten se kaikki muu kiva. Laitoimme aikoinaan koneiden viereen listat verkko-osoitteita lasten löydettäviksi, Älypäät ja Aapelit sun muut. Lapset saivat kuitenkin parhaat pelineuvonsa kavereiltaan, aikuisia ei näihin leikkeihin juuri kaivattu. Selailin pelitarjontaa. Siellähän oli ihan mukavia ja harmittomia ajanvietepelejä ja kivoja tietokilpailuja. Mutta miltähän tuntuisi pelata vaikkapa Yatzia koneen kanssa, puuttuisi se kaikki jännittynyt pohdinta ja keskustelu vastapelaajien strategioista. Ja noppien kolina.

Facebookin pelit olen ohittanyt tylysti. Aika ei kertakaikkiaan riitä. Mafia Wars -peliin liityin, koska siellä voin käydä auttamassa hädässä olevia kavereita. Onneksi pyyntöjä tulee nykyään harvoin, toivon, että peli kuolee pois piakkoin. Farmvillen koukuttavuus on luultavasti hauska. Tulee mieleen tomaattimme 10 vuoden takaa :). Parhaiten tätä peliä luonnehti kollegamme, joka kertoi, ettei enää roiku facessa vaan ainoastaan farmillaan. Facekaverit ovat vaihtuneet amerikkalaisiksi ja ties minkämaalaisiksi viljelijäkavereiksi, vapaa-aika kuluu nykyisin heidän kanssaan. Kun hänen lapsensa tulee koulusta, ensimmäinen kysymys äidille on: "Mitäs sun farmille kuuluu?" :)

Roolipeleihin tuli tutustuttua (outo sana kertakaikkiaan) Runen myötä. Peli toi pikkupojat kirjastoon nopeiden yhteyksiemme vuoksi. En muistele lämmöllä noita aikoja, jatkuva välienselvittely ja erotuomarina olo teki työpäivistä raskaita ja pitkiä. Pelaavat pojat olivat niitä pikkupahiksia, jotka lintsasivat koulusta. Nyrkkitappelut, rahan varastaminen ja porukalla hakkaaminen oli tuttu selviytymisväylä näille lievästi adhd-tyypeille. Mietimme usein, olivatko pelisessiot energiaa purkavia vai kierroksia lisääviä hetkiä.

Joukko hajaantui ja lakkasi käymästä vanhenevien koneiden myötä, johonkin muuhun kirjastoon oli saatu uudet ja nopeammat. Tiesimme, että he kulkivat ympäri Helsingin kirjastoja sitä mukaa, kun peliaikaa alettiin rajoittaa tai peli- ja porttikieltoja alkoi kerääntyä.

Heitä katsellessa tajusi, että pelaamista on monenlaista. En hyväksynyt huolestuneiden aikuisten vaatimia täydellisiä pelikieltoja, mutta sain kyllä tuntuman yksilöihin, joiden kohdalla peliasiat eivät olleet enää hallinnassa.

Katsoin YouTuben Rune-esittelyvideon, se oli hupia heveineen :). Nopea läpileikkaus, joka jää varmasti kavereilta saatujen vinkkien jalkoihin. Mitä se siellä kirkossa muuten teki

Jos pelaisin verkossa, haluaisin pelata niitä pitkiä strategiapelejä. Ai niin, pelasin lapsena tennista muutamia vuosia, voisin myös muistella vanhoja taitoja Wiin kanssa. Ai mut sit täytyis kai hankkia se telkkari ensin?

Pitääks olla näin neiti? Eiku wiki vielä!

http://norpatti.sarjakuvablogit.com/files/2010/02/neiti.jpg
http://www.norpatti.fi

Kiitos Milla Paloniemelle!

"Kun katsomme elämää, näemme toimintoja. Emme nää tarkoituksia, merkityksiä ja ajatuksia, joista ehkä yritämme päätellä, millaisia pyrkimyksiä takana piilee. Vasta kun kuulemme mitä osalliset puhuvat ja kun saamme selville mitä he ajattelevat, toiminta alkaa muuttua tarinoiksi. Tarvitaan siis kuva (tapahtumisesta) ja teksti (ajattelemisesta)."

Christian Metz

Tämä sitaatti on sivulta, jonne löysin tieni WikiIndeksin kautta. Sarjakuvan verkkomaailmaan. Maukkaan suppilopastan jälkeen läksin laiskana suomenkielisten, melko suppeiden (sic!) vaihtoehtojen pariin, mutta sieltä löytyikin kategoria Sarjakuvantekeminen. Artikkeleita luvattiin olevan 1123. Tekstin sisältä löytyikin sitten uusi luku, niitä olikin 1925? Wiki ei kelpuuta sarjakuvamuotoista sivua artikkeliksi. Mikä konservatiivi! Kuvia oli 723, hienoa! Tässä helpot polkuni:
http://www.wikiindex.org/Category:Wiki Finnish
http://www.wikiindex.org/Sarjakuvanteko
http://www.sarjakuvanteko.fi/wiki/index.php?title=Etusivu
Sivusto on aktiivisessa käytössä, viimeisin merkintä tältä päivältä. Se on selkeä portti sekä aloittelijoille että ammattilaisille. Mukana ovat mm. Lahden Kansanopiston sarjakuvalinja ja Oriveden opiston sarjislinja, linkkejä myös Taikkiin ja ulkomaille. Painetun sarjakuvan puolelta löytyy tuttuja piirtäjiä ja esim. Milla Paloniemen, verkosta paperille siirtyneen piirtäjän tuotannosta saa täällä monipuolisemman kuvan. Ja sieltä löytyy myös mainio "Sarjakuvan alkeisopas". Napakka paketti aloittelijoille, suosittelen.

Selailin kielikategorian alla olevaa tarjontaa, se vaihteli. Asiaan perehtymättömälle se voi olla nopea ulko-ovi. Globaali verkkomaailma jakautuu myös näyttävästi, esim. haitinkielisten sivustojen tarjonta ei ollut hääppöinen...

Wikitravel kiinnosti, mutta se olikin sitten aika surkea. Kurkistin Barcelonan sivulle. Onko tämä osio vasta alkumetreillä? En kyllä hakeudu sinne ennenkuin tarjonnasta tulee edes vähänkin yhtä mielenkiintoista kuin Pallontallaajissa .

LibraryWikis -sivuilta löytyi asiakkaille suunnattuja wikejä, amerikkalaiset eturivissä näköjään. Sivuilla oli linkkiryppäitä aihepiirien mukaan, lisäksi usein tietoa omista palveluista. Paketit oli kasattu usein sivustoista ja niiden jatkoksi tarjottiin väylä omiin tietokantoihin ja kokoelmiin. Niitä selaillessa tuli mieleen kahvipöytäkeskustelu, jossa yritin tänään kertoa tämän kurssin sisällöstä kollegoille. Syksyn mittaan on vahvistunut se ajatus, että verkossa on mahdollisuus jakaa sitä mahtavaa sisältötuntemusta, jota monilla kirjastolaisilla on. Jotkut tuntevat syyttä huolta, että "mitähän tämäkin työ 10 vuoden kuluttua on?". Jos nämä kurssiin sisältyneet asiat saisi avattua niille, joilla tuo asintuntemus on, heidän ei tarvitsisi olla huolissaan. Joku osaava suosittelee tai rakentaa (mielellään helppokäyttöisen :) "insinöörihomman" ja heidän asiantuntemuksensa jakautuu läsnäolevien lisäksi verkossa kaikille halukkaille. Mutta asiakaswikeistä vielä: Seriesbinder.listhost.org -sivun mallilla (aihepiirit) laittaisin koko ajan päivittyvän tiedon verkkoon kaikkien löydettäväksi, vaikkapa wikin kautta. Näitä taitaa kyllä löytyäkin jo? Ja vielä: sivut olivat hyvin erinäköisiä. Toiset näyttivät kotisivuilta, wikiä ei sieltä alta oikeastaan edes tunnistanut? Kertokaapas mulle vielä, ovatko nämä sivut wikimäisiä, eli käyttäjien täydennettävissä?

Uuden tiikerinvuoden jälkeen wikeilyä

Valitsin Minnesotan Yliopiston kirjaston wikin tarkasteluun. Se näytti selkeältä ja avoimelta. Jos sitä vertailee vaikkapa omaan Kaivoomme, ei suuria eroja näytä olevan. Palstat jakautuvat selkeästi eri teemojen mukaan. Ulkoasu on ehkä siksi Kaivoa selkeämpi. Ja tiedon määrä ei taida olla yhtä suuri, tuntui jotenkin hallittavammalta. Päivitystahti näyttää olevan kohtalainen. Meidän Kaivoonhan valuu päivittäin niin paljon asiaa, että jo parin päivän poissaolo tipauttaa helposti tiedon kyydistä. Mutta on se myös voimavara.
Ehkä tässä olisi hyvä malli, jos seudun kirjastoille joku yhteinen (niin toivottu!) kanava joskus saataisiin.

Wikisuunnittelumallit tuntuivat aluksi ihan heprealta? Aikani niitä selailtuani hyppäsin suomenkielisiin Antisuunnittelumalleihin. Sieltä löytyi hauskoja, jokaisen arkipäivään kuuluvia työtapoja (joita syytä välttää, vaan osaammeko?):
kasautuvat ominaisuudet, kuolonmarssi, paisuminen, päätön kana, lautasliinamäärittely...
Niistä huvittuneena palasin mallien, mm. Viralin pariin. Sen esimerkissä rakennellaan osavuosikatsausta kahden wikeilijän voimin. Pomolta täytyy saada hyväksyntä ja mahdolliset lisäykset, ja wikeilijät pitävät Viralia sähköpostia helpompana jakelualustana. He saavat pomonsa wikeilemään ja sitten tämäkin saa oman pomonsa wikeilemään...
Juu, ei mitään vastalauseita, jos tällainen alusta tavoittaisi esim. koko HelMet-alueen, opettelisin käyttöä mieluusti. Ja tietysti siellä voitaisiin jakaa se tieto, jota nyt lähetellään sähköpostien liitteinä tai erillisten ohjelmien syötetietoina, ensimmäiseksi tulee mieleen vaikkapa tilastot.
Toiseksi tulee mieleen ruoka, sori, päivän ensimmäinen ateria odottaa!

Talvi liukkaassa wikimaassa

Wikeily vei aikansa, sinne uppoaan, kuten alustuksessa sanottiin, samoin kuin tietosanakirjaan. Wikiin upotetaan paljon linkkejä tekstin sisään. Itse en ole ollut tavasta kovinkaan innostunut, laittaisin "täydentävät" linkit tekstin loppuun. Melko usein nämä linkit myös johtavat tynkäartikkeliin, tapa ohittaa usein sisällön. Työssä käytän wikiä ponnahduslautana, haen sieltä henkiö- sun muu triviaa ja jatkan matkaa eteenpäin. Useimmiten tarkistan vielä perustiedotkin toisesta lähteestä.

Kuvassa on Pariisin Montmartren kahvilan menu (nimi on hauska "Kesä loivassa rinteessä" vanhan ranskalaisen elokuvan mukaan). Se sijaitsee butten sillä puolella, josta harva turisti laskeutuu alas (pöyhkeältä) Sacré-Coeurin kirkolta kohti kaupunginosan vanhaa keskustaa. Otan nyt näitä maamerkkejä koko ajan sieltä päin, taitaa olla ikävä Pariisiin!

Tein haut wikin perushaulla. Ja koska mulla ei nyt ole mitään painettua materiaalia vertailukohteena, täytyy kai olla sitä samaa mieltä, että Wiki antaa perustietoa siinä missä painettukin. Lähtöalustana hyvä, ainoana lähteenä, no, helppo ja nopea, mutta kaipaa usein rinnalleen muita lähteitä. Wikin periaatteet on kyllä kunnioitettavat: kriittinen tarkastelu, neutraali näkökulma, tiedonlähteiden tärkeys...

Etsiskelin tietoa monille tutusta paikasta, Montmartresta ja Sacré-Coeurista. Sieltä tulikin kaikki se perustieto, mitä jokaisesta matkaoppaasta löytyy:

"Pariisin kommuunin aikana sadoittain kommunardeja piiloutui kukkulalla sijaitseviin kalkkikaivoksiin ja jäi niihin loukkuun, kun hallituksen joukot räjäyttivät uloskäynnit dynamiitilla. Vallankumouksen jälkeen kukkula palasi köyhään ja uneliaaseen elämään. Muutamia vuosia myöhemmin Montmartren korkeimmalle kohdalle rakennettiin suuri basilika Sacré-Coeur."

"Siitä tuli muistomerkki Ranskan-Preussin sodan ja Pariisin kommuunin aikana kuolleille ranskalaisille."

"The work was financed by gifts, often modest, from all over France."

Montmartrelaisen suusta sain kuulla vuosia sitten sitten tällaisen tarinan:

Pariisin kommuunin toinen keskus oli Montmartren kalkkikaivoksen ympärille asettuneiden työläisten keskuudessa (toinen oli 20:ssä kaupunginosassa). Pariisin porvarit lupasivat, että rakentavat kirkon sinne, korkeimmalle kohdalle, jos kapina saadaan kukistettua. Kalkkikaivokset ja sinne piiloutuneet kapinalliset räjäytettiin, kapina kukistettiin ja kirkon rakennustyöt aloitettiin. Kirkosta piti tulla suuri näyttävä voitonmerkki. Siitä tuli myös kallis.

Kalkkiperäinen maa oli murtuvaa, joten vuoreen piti upottaa tukipuita alaspäin yhtä syvälle (83 metriä), kuin kirkon korkeus on kukkulan maanpinnasta. Massiiviset tukipuut ovat sata vuotta pitäneet kirkon lisäksi asukkaiden vanhat kerrostalot suorassa jatkuvasti liikkuvan kalkkikukkulan rinteissä. Sekös heitä huvittaa :). Kirkolla on paikallisten suussa vähemmän mairitteleva lisänimi "kermakakku".

Molemmat näistä tiedoista ja tarinoista ovat mielestäni yhtä luotettavia :).